Lähden tähän kirjoitukseen tarkastelemalla dialogin määritelmää ja pohtimaan sen mahdollisuuksia liittyen taidelähtöiseen ajatteluun. Sen lisäksi tarkastelen organisaation oppimiskykyä ja sen suhdetta innovaatiokykyyn, mistä olenkin jo aiemmin blogissani kirjoittanut. Avaan myös niitä mahdollisuuksia, joita taidelähtöisessä palveluliiketoiminnassa mielestäni on suhteessa luovuuteen, erilaisuuden ymmärtämiseen ja kestävään kehitykseen.
Olen tehnyt johtajuuden opintoja Jyväskylän yliopiston kauppakorkeakoulussa ja halunnut näin yhdistää humanistisen alan opinnot myös liiketaloudellisiin näkökulmiin. Johtajuustutkimus on yksi tutkituimpia tieteenaloja ja johtajien ominaisuuksien korostamisen sijaan tutkijat ovat siirtyneet tutkimaan hyviä johtamistapoja enemmän työntekijälähtöisestä näkökulmasta. Sen myötä ovat syntyneet esimerkiksi kuunteleva johtajuus, dialoginen johtajuus ja jaettu johtajuus, joita on viime vuosina menestyksekkäästi kokeiltu monissa eri organisaatioissa.
Viittaan tässä tekstissä mm. Riitta Viitalan vuonna 2007 julkaistuun teokseen Henkilöstöjohtaminen: Strateginen kilpailutekijä, sillä kirja on johdattanut viimeisimpänä minut näiden asioiden äärelle. Rajaan varsin laajaa käsitettä dialogista erityisesti työhyvinvointia ja taidelähtöisen palveluliiketoiminnan mahdollisuuksien suhteen.
Sitran sivustolla on erinomainen artikkeli (Holm, Puotanen & Ståle 2018) dialogin käsitteestä ja samalla siinä määriteltiin ne edellytykset, jotka dialogi tarvitsee onnistuakseen: yhdenvertainen asetelma ihmisten välillä, kuunteleva ja myötäelävä asenne, avoimuus uusille näkökulmille ja valmius kyseenalaistaa omia näkökulmia. Myös luottamus keskustelijoiden välillä nostettiin artikkelissa hyvää dialogia tukevasi elementiksi (Holm, Puotanen & Ståle 2018).
Riitta Viitala (2007) kirjoittaa, että työyhteisössä tapahtuvan dialogin tavoitteena on moniäänisyys ja sen vaaliminen. Tiedon liikettä ja sen kehittymistä voidaan organisaatiossa kehittää Viitalan mukaan mm. lisäämällä esimerkiksi juuri dialogia ihmisten välillä ja se tukee oppimista sekä kehittää organisaation älyllistä pääomaa. Tiedon liike taas saa aikaan luovuuden liikettä, joka on yksi edellytys innovaatioiden syntymiselle (mm. Leonard 1995, Parjanen 2012). Luovuuden ilmenemisen ehtona on se, että ihminen on sisäisesti motivoitunut ja sitä voidaan tukea hyväksymällä ja arvostamalla, luomalla erilaisuutta vaaliva ilmapiiri (mm. Collin, K., Lemmetty, S. & Riivari, E. 2020).
Jatkuva oppiminen on Viitalan (2007) mukaan organisaation tärkeimpiä menestystekijöitä. Hän kirjoittaa, että se on tässä ajassa organisaation kilpailukyvyn edellytys ja osaamisen tunnistaminen sekä oppimiskyvyn turvaaminen ovat olennaisia osia organisaation joustavuutta ajatellen. Viitalan teoksessa avataan Dohmenin (1996) oppimista kartoittavaa tutkimusmenetelmää, jossa hän jaotteli organisaation osaamisen kehittämisen menetelmät neljään eri oppimisen kategoriaan: formaali, nonformaali, informaali ja satunnainen. Kaksi ensimmäistä ovat systemaattisen koulutuksen kategorioita, kaksi viimeistä tapahtuvat vuorovaikutuksessa toisten ihmisten kanssa. Viitalan (2007) mukaan oppimista tapahtuu niin systemaattisissa oppimisprosesseissa kuin tiedostamatta sosiaalisissa vuorovaikutustilanteissa tai esimerkiksi ongelmanratkaisun yhteydessä. Voimmeko siis ajatella, että erilaisuuden ymmärtäminen ja vaaliminen kasvattaa organisaation älyllistä pääomaa ja sen myötä työhyvinnin paranemisen lisäksi positiiviset vaikutukset näkyvät ajan myötä myös muissa oranisaation menestyksen mittareissaa?
Mainitsin edellisessä kirjoituksessani Partasen ja Suokon (2017) kirjan Energian aika, jossa haettiin ratkaisuja kulutuksen ja kasvavan energiatarpeen haasteisiin. Tavaran kulutusta on vähennettävä, mutta samaan aikaan välttämätön talouskasvu takaa hyvinvointivaltion toimintaedellytykset. Palveluliiketoiminnalla on tässä merkittävä rooli kestävänä taloudenrakentajana. Voisiko taidepalveluilla olla tässä mahdollisuus löytää uusia keinoja, joiden avulla lisätään moniäänistä dialogia esimerkiksi organisaatioiden henkilöstöstrategiaa tukien? Tärkeää olisi mielestäni myös nähdä, minkälaisia mahdollisuuksia luovuuden lisäämiseen yhteiskunnassa taidepalveluliiketoiminta jo nyt tuonut. Osaammeko hyödyntää ja arvostaa niitä? Tämän asian äärellä ajatukseni ovat olleet viimeisten vuosien ajan toimiessani taidealan yrittäjänä ja nyt tarkastelen asiaa tieteellisestä näkökulmasta.
Innovaatiojohtamisen opintojaksolla Jyväskylän yliopiston kauppakorkeakoulussa pääsimme tutustumaan yhteiskunnallisen yrittäjyyden käsitteeseen, johon meidän perehdytti tutkijatohtori Soilikki Viljanen. Viljanen, Juuti ja Lämsä (2017) avaavat käsitettä artikkelissaan Yhteiskunnalliset yritykset toimintamahdollisuuksien edistäjinä. He tiivistävät yhteiskunnallisen yrittäjyyden perusperiaatteet viiteen eri kohtaan, joista kaikkien päämääränä on kantaa yhteiskuntavastuuta moniulotteisesti. Yksi esimerkki tästä on voittojen käyttäminen ensisijaisesti yhteiskunnallisten päämäärien edistämiseen. Työ – ja elinkeinoministeriön julkaisussa (2020) on kartoitettu yhteiskunnallisen yrittäjyyden tämänhetkistä tilaa Suomessa. Raportissa mainitaan, että yhteiskunnallisen yrittäjyyden kehittäminen on vahvasti myös poliittisten toimijoiden tavoite. Yhteiskunnallisen yrittäjyyden periaatteet juurtuvat mielestäni monessa kohtaa samaan, mikä nousee myös vapaan kentän taiteilijoiden toiminnassa: menestyksen mittari ei perustu taloudellisiin voittoihin, vaan tavoitteena voi olla luoda uusia tapoja ajatella ja toimia, edistää yhteistä hyvinvointia.
Taiteen ja talouden vuoropuhelu on keskittynyt valitettavasti viime vuosina sanoihin ”kulttuurialojen leikkaukset”. Varsinkin koronaepidemia on iskenyt esittävän taiteen vapaaseen kenttään rankasti. Sen lisäksi mielestäni lyhyet apurahajaksot eivät edistä parhaalla mahdollisella tavalla ammattitaiteilijoiden toimintaedellytyksiä, vaikka niistä suuri hyöty onkin. Lyhytaikainen taloudellinen turva ei takaa pitkäjänteistä työskentelyä, mitä ammattitaiteilija tarvitsee saadakseen koko osaamisensa käyttöön. Toisaalta tähän tuo uusia mahdollisuuksia VOS-uudistus, jossa rahoitusjaksot ovat useita vuosia. Sen vaikutuksia voimme arvioida muutaman vuoden päästä. Yhteiskunnallisen yrittäjyyden yhdistäminen osaksi taidekentän toimintaa voisi tuoda uusia mahdollisuuksia kehittää pitkäjänteisesti taidealan palveluita.
Teoksessa Alussa oli teko IV / Taiteen välttämättömyydestä Jaana Venkula (2011) nostaa esiin taiteilijan tavan hahmottaa kokonaisuuksia nimenomaan erilaisuuden ymmärtämisen kautta. Venkula kirjoittaa, että taide-elämys jättää ihmiseen jäljen, joka vaikuttaa persoonaan sekä muokkaa käsitystämme todellisuudesta vielä pitkänkin ajan jälkeen. Hän avaa käsitettä elämys ja sen kansainvälistä vastinetta ”impressio”, jonka juuret ovat latinan verbissä ”imprimo”, painaa jotain johonkin, jättää jälki. Tästäkin näkökulmasta katsottuna taide-elämyksiin investointi on mielestäni ekologisesti kestävä valinta, jonka vaikutus on ikuinen. Sen uudelleen kokeminen ei vaadi valmistukseen aina uusia raaka-aineita.
Erilaisuus ja sen merkityksen ymmärtäminen on yksi taiteen sekä dialogin yhteisistä tavoitteista, mutta voimmeko kuitenkaan ajatella, että se on itsestäänselvyys taiteen piirissä? Kaikilla aloilla on mielestäni syytä katsoa avoimin mielin omaa toimintakulttuuria erilaisuutta ja yhdenvertaisuutta tarkastelevasta näkökulmasta. Humanistisen tiedon lisääntyessä meillä on valtava määrä kulttuurisia sekä sosiaalisia rakenteita, ajatusmalleja ja tapoja, joita voimme uudelleen arvioida. Sen myötä saamme kehittyä niin yksilöinä kuin yhteiskuntanakin.
Seuraavan kirjoituksen myötä avaan dialogin, jonka avulla voimme rakentaa siltoja ehkä vielä suhteellisen voimakkaasti vastakkain asettelevaan taidealan yhdenvertaisuuskeskusteluihin, mitkä aika-ajoin nousevat esiin myös valtamediassa. Kirjotuksessa keskityn pääosin erityisesti esittävän säveltaiteen kenttään, jossa olen itse pitkään toiminut.
Hyvää syksyn alkua!
Taiteellisin terveisin
Eveliina Salonen
Lähteet:
Collin, K., Lemmetty, S. & Riivari, E. (2020). Human resource development practices supporting creativity in Finnish growth organizations. International Journal of Training and Development, 24(4), 321-336. https://doi.org/10.1111/ijtd.12199
Holm, Puotanen & Ståle. (2018). Mikä tekee dialogin: Dialogisen vuorovaikutuksen tunnuspiirteet ja edellytykset. Viitattu 27.8.2021. https://www.sitra.fi/artikkelit/mika-tekee-dialogin-dialogisen-vuorovaikutuksen-tunnuspiirteet-ja-edellytykset/
Leonard, D. (1995). Wellsprings of knowledge. Building and sustaining the sources of innovation. Boston: Harvard Business School Press.
Parjanen, S. (2012). Experiencing Creativity in the Organization: From Individual Creativity to Collective Creativity. Journal of Information. 7/2012.
Viitala, R. (2007). Viitala, R. Henkilöstöjohtaminen; Strateginen kilpailutekijä. Edita Publishing.
Valtioneuvosto. (2020). Yhteiskunnalliset yrityksen Suomessa. Viitattu 27.8.2021. https://julkaisut.valtioneuvosto.fi/bitstream/handle/10024/162094/TEM_2020_10.pdf
Venkula, J. (2011). Alussa oli teko IV /Taiteen välttämättömyydestä. Books on Demand.
Viljanen, S., Juuti, P., & Lämsä, A.-M. (2017). Yhteiskunnalliset yritykset
toimintamahdollisuuksien edistäjinä. Yritysetiikka, 9(1), 28-34. https://www.eben-
net.fi/@Bin/182230/yritysetiikka_2017_01_web.pdf
